Permanentin historia ja kehitys

Permanentin historia

Kaikista ensimmäisen keinon kihartaa hiuksia keksi Marcel Grateau vuonna 1872, jolloin hän keksi puristuspihdit, jotka kuumennettiin tulen yllä ja sitten painettiin hiukseen. Pihtien lämpö tarkistettiin painamalla ne sanomalehteen, ja jos lehti paloi hieman, silloin lämpö oli sopiva. Tällä tavalla sai aikaan kaksiulotteiset laineet. Tapa oli turvallinen, jos tangot piti irti hiuspohjasta.

Permanentit ovat saaneet alkunsa jo 1900-luvun alussa, kun Saksalainen parturi-kampaaja Karl Nessler alkoi kehittelemään ensimmäistä pysyvää menetelmää hiusten kihartamiseen, joka soveltui ihmisille. Aiemmin kiharoita oltiin käytetty peruukeissa, mutta niihin käytetyt aineet olivat liian voimakkaita ihoa vasten. Nesslerin kehittäämää tapa oli käytännöllinen vain pitkiin hiuksiin. 

1905-luvulla Nessler yhdisti Grateaun menetelmän, jossa käytettiin lämpöä hiusten kihartamiseen sekä kemikaalien käytön, jota oltiin käytetty peruukeissa jo pidemmän aikaa. Täten Nessler loi oman menetelmänsä, jossa ensin hiukset kostutettiin alkaalisessa liuoksessa, jossa joidenkin lähteiden mukaan oli lehmän virtsaa sekä vettä. Tämän jälkeen hiukset kierrettiin metallisten sauvojen ympärille, jotka sitten yhdistettiin sähköiseen lämmityskoneeseen. Hiukset kuumennettiin noin 100°C, koko kiharruksessa meni suunnilleen 6 tuntia. Prosessissa käytettiin kutakuinkin 12 messinkitankoa, joista jokainen painoi n. 1 kg. Kuumat messinkitangot pidettiin koskemasta päänahkaa pitämällä ne ilmassa vaijereiden avulla, jotka roikkuivat isommasta telineestä. 

Nessler suoritti ensimmäiset kokeensa vaimolleen ja päätyi parilla ensimmäisellä kerralla polttamaan hänen päänahkaansa sekä hiukset kokonaan irti. Vuonna 1906 Nesslerin käytäntö oli kuitenkin jo suosittu naisten pitkissä hiuksissa ja siitä tuli nykyajan permanenttien edeltäjä. 

Permanentin kehitys

Vuonna 1917 Sveitsiläinen maahanmuuttaja Eugene Suter sekä Espanjalainen Isidoro Calvete keksivät yhdessä uudenlaisen pienemmän koneen, jolla pystyi kihartamaan myös hiusten tyven, jotta lyhyidenkin hiusten kihartaminen olisi mahdollista. Tässä mallissa lämmittimet kuumensivat latvat ja tyven erikseen. 

Ensimmäiset lämmittimet olivat putkimaisia ja ne asetettiin valmiiksi rullatun hiusosion päälle. Tämä oli helpompaa, kun hiukset pestiin, leikattiin tai asetettiin suippoihin. 

1930 lukuun mennessä permanenttaus oli suurinosin kokemusperäistä ja kampaajat tekivät sitä tavalla, jonka itse näkivät parhaaksi. Kampaajat kuitenkin pyrkivät parantamaan tekniikkaa ja vähentämään työmäärää mikä permanenttiin meni. 

Vuonna 1938 Arnold F. Willatt keksi kylmän permanentin, johon ei tarvinnut koneita tai lämpöä ollenkaan. Hius käärittiin rullien ympärille ja hiukseen laitettiin ammonium tioglykolaattia, joka avaa hiuksen rikkisillat ja seuraavaksi hius suljettiin vetyperoksidilla. Tämä prosessi kesti noin 6-8 tuntia huoneenlämmössä.

Nykyään permanenteissa käytetään natrium tioglykolaattia ammoniakin sijaan ja tällä menetelmällä menee n. 15-30 minuuttia vaikuttaa, jonka jälkeen hiuksiin laitetaan kiinnitysaine. 

Lähteenä tiedolle ja kuville toimivat:

www.en.wikipedia.org/wiki/Perm_(hairstyle)

sekä google.fi